Voima, vastavoima ja sinisilmäisyyden hinta

Kun puhutaan strategiasta, ajatellaan usein yritysten seminaareja, hienoja PowerPoint-esityksiä ja juhlapuheita. Todellisuudessa kaikkein tehokkainta, tavoitteellisinta ja dynaamisinta strategiaa toteuttavat usein tahot, jotka toimivat sääntöjen ulkopuolella – kuten ammattimainen rikollisuus tai järjestelmän porsaanreikiä hyödyntävät toimijat.

Rikollinen suunnittelee toimintansa täydellisellä fokuksella. Heillä on selkeä maali, optimoidut resurssit, tarkka vastuunjako ja eliminoitujen epävarmuustekijöiden lista. He käyttävät puhdasta, häikäilemätöntä voimaa. Miksi laillinen yhteiskunta, suuret organisaatiot ja miljardiluokan järjestelmät vastaavat tähän voimaan usein vain hajanaisella, hitaalla ja tehottomalla puuhastelulla? Miksi parhaatkin suunnitelmat sössitään?

Järjestelmän kolme valuvikaa

Vastavoiman – eli toimintaa ehkäisemään ja lopettamaan pyrkivän rakenteen – pitäisi käyttää voimaa, joka on vähintään yhtä suuri, mieluummin suurempi kuin vastustajalla. Silti käytäntö murenee arjessa kolmeen valuvikaan:

1. Siilot ja valtapelit ("Tieto on valtaa")

Rikollisorganisaatiossa tieto kulkee tarpeen mukaan ja rakenne tukee suoritusta. Laillisella puolella tietoa sen sijaan usein pantataan, koska organisaation eri osat kilpailevat samoista resursseista, budjeteista ja vaikutusvallasta. Kun jokainen suojelee omaa tonttiaan, kokonaiskuva katoaa ja vastavoima pirstoutuu tehottomiksi, erillisiksi saarekkeiksi.

2. Prosessiuskovaisuus ja liiallinen optimismi

Suunnittelijoilla on taipumus laatia strategioita parhaan mahdollisen skenaarion mukaan – ikään kuin elettiinyksinomaan hyvässä säässä. Luotetaan siihen, että kunhan prosessi on paperilla hieno ja leimat alla, asia on hoidettu. Rikollinen tai kriisi taas opiskelee myrskyä ja etsii nimenomaan järjestelmän heikointa lenkkiä. Sinisilmäinen suunnittelu jättää aidon riskienhallinnan puolitiehen, koska ikävien vaihtoehtojen läpikäynti tuntuu epämukavalta.

3. Päättäjien irtonaisuus arjesta

Kun strategioita luodaan ylätasolla ilman kosketuspintaa ruohonjuuritason todellisuuteen ja suorittavaan portaaseen, tuloksena on kauniita korulauseita, ei toimintasuunnitelmia. Jos päättäjällä ei ole tajua todellisuudesta oikeasti, resurssit kohdistetaan vääriin paikkoihin – esimerkiksi raportointiin eikä itse estämiseen.

Kun voittaminen ei olekaan kannattavaa

Joskus asymmetria johtuu vieläkin kylmemmästä loogisuudesta: aina ei ole organisatorisesti kannattavaa voittaa.

Ongelman olemassaolo oikeuttaa koneiston olemassaolon.Jos suuri yhteiskunnallinen valuvika ratkaistaisiin kokonaan, mitä tapahtuisi kaikille niille virastoille, työryhmille ja budjeteille, jotka on perustettu tuota ongelmaa hallitsemaan?

Järjestelmälle on usein turvallisempaa pitää yllä jatkuvaa taistelutilaa kuin saavuttaa lopullinen voitto.

Täydellinen korjaaminen vaatisi valtavasti rohkeutta, omien virheiden myöntämistä ja muiden varpaille astumista. Koska kukaan ei halua kantaa epäonnistumisen riskiä, on helpompaa pyörittää keskinkertaista prosessia, jossa kukaan ei varsinaisesti voita, mutta kukaan yksittäinen päättäjä ei myöskään joudu henkilökohtaiseen vastuuseen. Järjestelmä optimoituu ylläpitämään itseään, ei ratkaisemaan ongelmaa.

Rautainen ammattitaito: Luopumisen taito

Aito strateginen realismi vaatii, että suunnitteluvaiheessa koko hanke kyseenalaistetaan mahdollisimman auki. On uskallettava kysyä paholaisen asianajajana: Valuuko tämä hiekkaan? Kuka tästä oikeasti hyötyy? Miten tämä järjestelmä kaadetaan?

Ennen kuin alat toimia, mieti ja laske tarkasti kannattaako. Vaikka sinulla olisi tiedossa rahoitus ja resurssit, mutta tajuat, ettei lopputulos ole suunnitelman mukainen – lopeta.

Uusia projekteja tulee kyllä, mutta on rautaista ammattitaitoa luopua turhasta, epäonnistumaan tuomituista sotimisista. Tämä on käytännössä erittäin vaikeaa, sillä organisaatioita ohjaa usein uponneiden kustannusten harha: mieluummin haudataan miljoonia kuolleena syntyneeseen hankkeeseen kasvojen säilyttämiseksi kuin vihelletään peli poikki ajoissa. Ammattitaitoinen luopuminen ei kuitenkaan ole luovuttamista; se on energian säästämistä niitä taisteluita varten, jotka on mahdollista ja kannattavaa voittaa.

Syyllistämisestä jatkumoon

Tästä huolimatta ketään ei voi yksilönä syyllistää tehottomista projekteista. Kiveä tuskin kellään on varaa heittää ensimmäisenä tai lainkaan – kulttuuri sanelee työtavat. Ihmiset toimivat niissä raameissa, jotka heille on annettu.

Ratkaisu ei ole sormella osoittelu, vaan siirtyminen sirpaleisuudesta jatkumoon. Nyt on jokaisen projektin ja suunnitellun työmuodon toimittava kokonaisuuden suuntaisesti jatkumona. Uuden on aina rakennuttava edellisen päälle ja palveltava suurta kuvaa. Jos hanke ei solahda tähän jatkumoon, sitä ei pidä aloittaa.

Kun siirrymme siiloutuneista suoritteista kohti aitoa kokonaisuutta, huomaamme, että strategioita ja järjestelmiä ei tehdä koneistoja varten. Niitä tehdään ihmistä varten – suojaamaan sitä, mikä arjessa on kaikkein arvokkainta. Sitä, että ihminen saa vain olla.

Onnellinen

Onnellinen olen silloin

kun en oleta olevani,

en toivo olevani,

kukaan ei kerro minun olevan.

Olen onnellinen silloin,

kun kehoni nauttii,

mieleni laulaa,

kun olen onnellinen siitä,

että olen minä.

Periaatteiden vankina?

Periaatteet ovat hyviä, kunhan ei itse ole niiden vanki.

Kun periaatteista ja prosesseista tulee itsetarkoitus, organisaatio sokeutuu todellisuudelle. Terve periaate on kuin kompassi: se näyttää suunnan, mutta jos eteen tulee ylipääsemätön suo tai jyrkänne, on ammattitaitoa kiertää se eikä kävellä sokeasti upotukseen vain siksi, että paperilla niin lukee.

Aito, proaktiivinen vastavoima nousee tästä ymmärryksestä. Kun uskallamme kyseenalaistaa turhan, murentaa siilot ja suojata heikoimmat lenkit, me teemme tilaa sille, mikä on aidosti merkityksellistä: ainutlaatuiselle ihmisyydelle maailmankaikkeudessa.