Muistoja

Isäni on syntynyt Karjalassa ja äitini Pohjanmaalla, eli olen siis Pohjanmaan noitien ja Karjalan Shemeikkain sukua. Löysin eri vuosikymmeniltä valokuvia ja onneksi lisäksi on säilynyt isäni tekemät muistiinpanot, ruutupaperilla mustekynällä siististi kirjoitettuna. Voin siis viedä niiden avulla lukijan matkoille menneisyyteen. Kronologiasta en mene takuuseen, mutta tarinat ja kuvat kertovat.

Isoäitiäni Helenaa en koskaan valitettavasti tavannut. Tarinat kertovat, että hän oli kotipitäjänsä parantaja, eli luonnon yrteillä paransi ihmisten vaivoja. Koska lääkäriä oli siihen aikaan vaikea saada paikanpäälle, Helena-mummo hoiteli kaikenlaisia ihmisten vaivoja laidasta laitaan. Varmasti yrtit auttoivat, mutta varmaan yhtä paljon mummun rauhallinen ja lempeä olemus.

Isoisä Johanneksesta minulla on jonkinlainen muistikuva. Hän istuu tuiman näköisenä keinutuolissa ja minua hieman hirvittää. Hän oli vanhan kansan mies ja isäntä, joka sanoi kaikessa viimeisen sanan. Löysin tavaroiden joukosta isoisän mustan pienen vihkon, johon hyvin säntillisesti on merkitty maatalouteen, talouteen ja juokseviin asioihin liittyviä mielenkiintoisia juttuja.  Vaikka minua vähän hirvitti keinutuolissa istuva isoisä, ihan ystävällinen hän oli kuitenkin meille lapsille.

Minä matkustin jo pienestä pitäen linja-autolla yksin mummolaan Hilma mummun luo. Sain joka kerta syödä kuuluisaa mummon muusia ja ruskeaa kastiketta. Valmistimme sen yhdessä ja muistan, kuinka muusissa oli runsaasti voita ja ruskea kastikkeen mummu ruskisti todella tumman ruskeaksi. Yritin noin 10 vuotiaana olla avuksi ruoanlaitossa ja kerran mummo pyysi, että anna kahveli. Menin astia kaapin luo ja mietin kuumeisesti, mitä minun oikein pitäisi sieltä ottaa. En keksinyt ja mummo hieman hermostui, tuli viereen, tempaisi laatikon auki ja otti haarukan. Minulle tokaisi "ettet sen vertaa voi auttaa". Silti en kertonut syytä, miksi apu jäi sillä kertaa antamatta. 

Olavi-pappa oli joka lauantainen vieras meillä. Hän tuli töistä Tampereelta neljän työläisjunalla, joka siihen aikaan oli ns. "lättähattu". Saunottiin ja juotiin perinteisesti jälkeenpäin saunateet. Tee oli usein ns. hopeateetä ja sen kanssa oli tarjolla äidin leipomaa tuoretta pullaa. Teen jälkeen Olavi-pappa veteli pilli-Klubia. Pappa oli joka kerta odotettu vieras ja meille lapsille hän toi aina jaettavaksi Pax - askin. Vieläkin muistan karkkien voimakkaan maun. 

Isän kertomaa

Isä oli monipuolisesti lahjakas urheilija, mutta hiihto oli hänen päälajinsa. Löysin monia lehtileikkeitä, joisa oli eri tasoisten hiihtokilpailujen tuloksia ja kiitettävän usein isän nimi komeili voittajana. Yllä oleva lehtikuva on Ruotsista kisoista, jossa isä edusti Suomea. Siellä sijoitus oli kolmas.

Isän muisteloita elämänvarrelta

"Sodan jälkeen nuorison harrastuksia ei juuri ollut, ne luotiin pitkälti itse. Niinpä minäkin kävin iltaisin pelaamassa lentopalloa naapurin laidunhaassa. Yhtenä keskiviikkoiltana tuli kaksi apteekin tyttöä myöskin pelaamaan, Salme ja Kaisu. Muistan, kun pelin tiimellyksessä hyppäsin verkolla torjuntaan ja vastapuolella oli hypätty samoin. Katseemme Kaisun kanssa kohtasivat noin 20 sentin etäisyydellä. Siitä alkoi yhteinen 47:n vuoden taipaleemme. 

Kaisu oli järjestyksen ihminen, piti kodin siistinä ja, kuten lapsetkin ovat todenneet, huolehti tarkoin yhteisistä ruoka-ajoista. Tämä loi kotiimme varmuuden tuntua. 

Eläimiä kohtaan Kaisulla oli paljolti sympatiaa. Muistan, kun hän ystävystyi Poju nimisen hevosen kanssa. Kaisu rapsutteli tämän korvia, harjaa ja kaulaa, jota Poju silmät kiinni nauttien kuunteli. Kunnes sitten kerran päätti, että nyt  riittää. Poju otti Kaisua anorakista rinnuksista kiinni, nosti jalat ilmaan, heilautti pari kertaa ja laski alas. "Mitä se noin teki?" ihmetteli Kaisu. Muistan vastanneeni, että Poju kiitti kohteliaasti huolenpidosta todeten samalla, että riittää tällä kertaa." (Tapahtumia vuosilta 1954-1956)

Veli Matti kertoo äidistä

"Kaisu kävi Innilän kansakoulua. Asuimme silloin sotatalvena mummolassa Haapaniemessä, koulumatka oli pitkä, osin pelkkiä polkuja metsien halki. Ylpeänä ja innostuneesti Hän kuitenkin esitteli minulle illalla hienoja oppimiaan kaunokirjoituskirjaimia. 

Vuodet tästä eteenpäin ovat jostain syystä jääneet ilman merkittäviä muistikuvia. Asuimme Kuorevedellä ja Jämsässä, keräsimme puolukoita syksyisin saavillisittain ja talvisin laskimme innolla mäkiä. Seuraavat vuodet menivät yhdessä koulua käydessä, tietenkin välillä vähän tapella nahisteltiin. 

Sodan jälkeiset vuodet olivat tiukkoja. Keräsimme Ämmänristinmäeltä pihlajanmarjoja, josta palkinnoksi Kaisu sai jonkinlaisen ruskean hiihtolakin, johon muistan hänen olleen hyvin tyytyväinen. Minusta se oli lievästi sanottuna vähintäänkin vastenmieleinen. (Vahinko, ettei siitä ole kuvaa, kirj. huomio). 

Vuodet kuluivat, kävimme yhdessä tansseissa Lempäälässä ja Tampereella. Muistan, kun olimme Tampereella tansseissa Raittiustalolla ja miten mokasin oikein huolella, kun hain Kaisua tanssimaan valssia, jota en osannut niin pätkääkään. Myöhemmin kotiin palatessamme sain Kaisulta sen verran kuulla korvamakeeta, että minun puolesta tämä tanssi sai jäädä toistaiseksi ja pitkään. Tämä päätös pitikin paikkansa lähes 20 vuotta, nyttemmin valssi on eräs mielitansseistani.

Nuoruusvuodet menivät nopeasti. Sotaväestä palattuani vietimme edelleen yhdessä aikaa eri kekkereissä käyden. Kaisun seurusteluajasta Paulin (isä, kirj. huomio) kanssa on jäänyt mieleeni sellainen pieni episodi, kun Kaisu odotti Paulia iltavisiitille, ei isämme voinut olla laukaisematta siihen tilanteeseen erittäin sopivaa vanhaa pohjalaista sananpartta: "Panen uuden plyyssin päälle, jo Paulus tulookin." Meitä muita se huvitti kovin, Kaisun muistan muikistelleen naamatauluaan. Myöhemmin kun Kaisu oli jo naimisissa, palasin usein Hänen luokseen kertomaan rakkaussurut tai -ilot, joihin Hän otti osaa isosiskon tyyneydellä ja viisaudella. 

Paljon jäi kertomatta yhteisistä kokemuksistamme, mutta tässä on pähkinän kuoressa se, mitä tahdoin kertoa. Hän oli minulle todella hyvä isosisko." (RIP Kaisu 2001)

Matti

Lapsuuden kuvia

Välillä vähän muotia

Lapsuuskuvat jatkuvat

Kesälomaretki Norjaan

Tässä vanhemman veljeni Harrin kuvaus koko perheen Norjan matkastamme. Kyseessä on kouluaine, eli minä olin silloin noin 12 vuotias ja veljeni vuoden vanhempi.

"Oli kaunis heinäkuinen lomapäivä, kun lähdimme Norjaan suuntautuvalle kesälomaretkelle. Olime ajaneet jo monta päivää, kun saavuimme Suomen ja Norjan rajalle. Rajalta jatkoimme matkaa kohti Hammerfestia. Tiet alkoivat kaventua ja kiemurrella pitkin vuorten rinteitä. 

Saavuimme Hammerfestiin iltapäivällä ja leiriydyimme leirintäalueelle, joka sijaitsi Hammerfestia vastapäätä. Eräs suomalaissyntyinen, Norjassa asuva ammattikalastaja tuli ilmoittamaan, että hän veisi turisteja Jäämerelle kalastamaan.

Halukkaita löytyi enemmän kuin kalastusveneeseen mahtui. Halukkaat jaettiin kahteen ryhmään. Lähdimme seilailemaan ensimmäisessä ryhmässä kohti kalastuspaikkaa. Päästyämme perille laskimme heti siimat mereen noin neljänkymmenen metrin syvyyteen. Ei tarvinnut pitkää aikaa odottaa, kun siiman kaikki kuusi koukkua olivat ahneiden seiden suissa. Isokokoinen puusaavi täyttyi nopeasti ja seitä alkoi valua yli saavin laidan veneeseen. 

Eräs ryhmässä oleva savolainen pappa sai siimansa menemään ahneen seiparven alapuolelle turskaparveen ja nosti sieltä valtavan kokoisen turskan veneeseen. Lähdimme seilailemaan kohti rannikkoa hyvä saalis mukanamme. 

Seuraavana päivänä jätimme Hammerfestin taaksemme. Tiet alkoivat heikentyä heikentymistään ajaessamme yhä korkeammalle vuoren rinnettä. Saavuttuamme vuoren huipulle, meitä ympäröi vahva läpinäkymätön pilvi. Meidän oli pakko leiriytyä vuoren huipulla olevalle tasanteelle, koska matkan jatkaminen oli mahdotonta. Aamulla kun heräsimme, huomasimme että naapurinamme oli Norjan lappalaisia. Sulassa sovussa teimme aamutoimet.

Seuraavana päivänä ylitimme jo Suomen rajan ja seuraava leirintäpaikkamme oli Kilpisjärven rannalla. Aamulla heräsimme siihen, että teltan lattia oli täynnä vettä ja isän lompakko kellui lammikossa.

Kokosimme tavaramme ja lähdimme ajamaan kello neljä aamulla kohti Tamperetta. Ajoimme monen kauppalan, kaupungin ja kunnan lävitse ja saavuimme vihdoin kotiin kello 20.00 samana päivänä. 

Harri

Äidin kirjoittamaa

Löysin penkoessani tavaroita kaikenkaisia aarteita. Tässä äidin kuvaus kodin ikkunanäkymästä. Vuotta en tiedä, mutta kouluaineesta on tässäkin kysymys.

"Mitä näen kotini ikkunasta

Minun kotini sijaitsee järven rannalla. Kotini jokaisesta ikkunasta näen järvelle. Usein kesäiltoina katselen, kuinka kuun säteet leikkivät järven sileällä pinnalla.

Kotini ikkunasta näen myöskin maantielle. Usein, kun luen tai kirjoitan, istun mielipaikassani ikkunan vieressä. Siitä näen, kun autot kiitävät ohi tai kun hevoset hiljalleen menevät ohitseni. 

Siitä samasta ikkunasta näen myöskin ruusupensaan, jonka painavat kukat laskeutuvat kauniissa kaaressa maata kohden. Siitä ikkunasta näen keltaisena lainehtivan viljapellon, jonka kultaiset tähkäpäät huojuvat hiljaa leudossa tuulessa. 

Sunnuntaiaamuisin katselen, kun vanhat mummot ja vaarit kävelevät virsikirja kainalossa kirkkoa kohti. Kotini ikkunasta näen ajatuksen silmilläni kauas tuleviin aikoihin.

Kaisu

Äidin sukua

Keskellä Anna-Liisa Maunuksela-Alapoti, s. 1865, vieressä Onni Ilmari, s. 1909 ja hänen vieressään Lempi Elisabet, s. 1906. Takana järjestyksessä Väinö, s. 1897, Yrjö, s. 1902, Eino Valdemar, s. 1900, Susanna Loviisa, s. 1895, Hilma Senja (mummu), s. 1904 ja Tilda Maria, s. 1898.

Muistojen Karjala, isän kertomaa

"Talvisodan syttyessä 31.11.1939 alkoi Laitistenkin evakkotaival, ensin hevoskyydillä Kiviniemen kosken toiselle puolelle, sieltä junaan ja Pieksämäen kautta Kylmäkosken asemalle. . Sieltä eri vaiheiden kautta majoituimme Urjalan Kehrolle Hutko nimiseen taloon. Myöhemmin siirto tuli Vesilahteen Jalmari Koivulan taloon, jossa olimme noin vuoden. 

Taloon saimme tiedon, että pika-asutus -lain nojalla Laitisille on myönnetty Vesilahden seurakunnan maista pika-asutustilaosoitteessa Vesilahti Kaakila. Nyt alkoi jälleen rakennus, elettiin vuotta 1941. Talopaketti valmistui nopeasti ja pääsimme muuttamaan siihen kevätkesällä." 

"Kun talo oli saatu valmiiksi, ei kestänyt montaakaan viikkoa, kun vihollisuudet naapurin kanssa jälleen alkoivat. Anselmi, Kauko ja Lauri joutuivat lähtemään tykistön mukana Syvärille tulenjohto tehtäviin ja Kalervo radistiksi Karjalan kannakselle. Jäimme isän kanssa maahommiin, hän jo iäkkäänä ja minä hyvässä kasvussa 12 vuotiaana. 

Sotatoimien loputtua 1944 tuli veljeksistä kolme kotiin, Lauri kaatui Viteleessä 25.6.1944. Hiljalleen veljessarja erkani ja tuli minunkin vuoroni lähteä vaimoni Kaisun kanssa uusiin töihin. Sähkö ja mittaustekniikka kiinnostivat ja niistä löytyi elämäntehtävä. Ensin SMK/radiohuolto neljä vuotta, Valmet kaksi vuotta ja viimein Tampereen Teknillinen oppilaitos yli kolmekymmentä vuotta. Eläkkeelle jäin 1992."

Isän kertomaa

Löysin puheen, jonka isä piti Laitisten sukujuhlassa vuonna 2003. Siinä on arviota nykyajasta ja tarinaa menneisyydestä. 

"Ajan henki on se, että palataan itse kukin sukujuurillemme. Haluamme tietää, mistä esi-isämme ovat lähtöisin, miten ponnistelleet tähän päivään ja mitä kaikkea ovat saaneet kokea. Olen eri lähteistä tiedustellut sukumme vaiheita koskevaa asiatietoa.

Ida-tätini mukaan sukumme olisi tullut varsinais-Suomesta Sakkolaan jo 1500-luvulla. Silloin yleinen käytäntö oli se, että talonväen vaatetuksen teki kiertävä vaatturi, jalkineet suutari ja niin edespäin. Nyt kun on kulunut vuosia ja puolivuosituhatta, on ammattinike ´suutari´saanut uusia ulottuvuuksia, lähinnä käytyjen sotien tiimoilta. Itse olen kuitenkin valmis uskomaan alkuperäiseen ammattiin ja totean sen, että mies on neulonut narskua useampiin saappaisiin, sen todistaa sukumme laajuus. 

Mikkelin maakunta-arkistossa, jossa Sakkolan kirkonkirjoja säilytetään, kerrottiin, että 1800-luku on mikrofilmillä ja tätä aikaisempi vaihe vielä kirkonkirjoissa.  Nyt meillä on lähtökohtana 1850-1860 luku, jona aikana ovat esivanhempamme Martti ja Maria Laitinen syntyneet. Martti kuoli 1924 ja Maria 1937. Heidän lapsensa Anna Karppanen, Juho Laitinen, Helena Lius ja Ida Nuora ovat vanhempiamme tai isovanhempiamme. Keskitynkin nyt oman sukuhaarani tarinaan, lapsuus ja nuoruusmuistot ovat säilyneet sieltä parhaiten.

Omat vanhempani Helena ja Juho Laitinen olivat maanviljelijöitä. Tilan pinta-ala oli 75 hehtaaria ja tilan tuotto antoi perheelleemme toimeentulon. Voimme tänä päivänä vain kuvitella, millainen työmäärä Äidilläni oli, kun hän päivisin valmisti ateriat 10-henkiselle väelle, hoiti eläimet ja ennätti vielä avuksi kiireisimpinä aikoina heinä- ja viljan korjuuseen.

Lähiseudulla n. sadan kilometrin säteellä ei ollut yhtään meijeriä, joka olis koonnut ympäristön maidon. Tämän takia meillä ei ollut kuin 3-4 lehmää, joiden tuotanto kului omaan käyttöön. Vasikoita kasvatettiin lihatuotantoon ja lampaat antoivat tärkeän villaerän vaatetukseen. 

Sakkolassa kun oltiin, oli porsastuotanto yksi tärkeimmistä tulonlähteistä, kanat taas munivat siinä sivussa, minkä kiireiltään ehtivät. Tästä voimme todeta, että elämä 30-luvun lopulla oli luontaistaloutta, koneita ei ollut kuin talouspuolen separaattori, kirnu ja kahvimylly, kaikki käsikäyttöisiä. 

Tosin viitteitä parempaan oli olemassa. Omassa lapsuudessani oli saatu hankituksi puhelin ja 3-vaihe sähköliitäntä. Tämä mahdollisti puimakoneen oston ja se oli ratkaiseva parannus. Puimalaa laajennettiin ja parannettiin, viereen rakennettiin uusi olkilato, johon elevaattori toi oljet automaattisesti. Tämä oli meistä lapsista mieleinen paikka. Niittokone, haravakone, aura ja hankmo olivat hevosvetoisia, näin miestenkin kunto pysyi ajantasalla.  

Työkaluja

Hevosen vetämä hankmo, lapiorullaäes,oli työkalu, jossa oli kolme perättäistä akselia sekä teräristikot, jotka oli saatu yhdistämällä kaksi hieman kaarevaksi ja kierteiseksi muotoiltua terää. Kapeat, suunnilleen 7 senttiä leveät, puukkomaisesti teroitetut terät muokkasivat maata tehokkaasti. Koneviesti-lehti

Isäni osaksi jäi huolehtia taloutemme maksuvalmiudesta. Tilan tuotannon lisäksi hän harrasti liiketoimintaa. Hän myi vanerikoivua, kaivospölliä, sahapuuta ym. puujalostetta. Puukauppojen lisäksi liiektoimintaa oli myös lannoitepuolella. Viipurista tuli apulantaa Petäjärven asemalle, mistä isännät kävivät noutamassa kotipelloilleen. 

Keväisin ja kesällä välitettiin metsän antimia, korvasieniä, marjoja, lintuja ja jäniksiä. Varsinkin peltopyyt olivat kysyttyjä siihen aikaan Helsingin herroille. Isä osti lähiseudun tuotannon ja välitti eteenpäin. 

Meillä oli peltopyyn metsästystä varten kaksi seisovaa lintukoiraa, Kanta ja Railo, joiden edessä ammuttiin saalis. Syksyisin noin parin viikon ajan oli meiltä neljä miestä lintujahdissa. Kun tämä ketju asettui valmiusasemaan koiran taakse pyyparven noustua lentoon, paukahti haulikko kahdeksan kertaa ja joka kerta sai reppu täydennystä. 

Isä välitti myös pellavaa naapureilta Tampereen Pellavatehtaalle ja siellä kehrätyt langat tilaajalle. Lihan välitys oli paljon työllistävää. Lihaeläimet ostettiin ns. karsinaan, ne tuotiin meille kotiin ja teurastettiin. Lihat vietiin Kiviniemeen OTK:lle varastoon, missä eläinlääkäri tarkasti ne. Sen jälkeen ne lähtivät kulutukseen. Kuten edellä kerrottu toiminta osoittaa, otettiin kaikki ansiomahdollisuudet tarkasti huomioon, tähän velvoitti vastuu toimeentulosta. Isä ansaitsi hyvin, mutta osasi kyllä järjestää myös menyyn juhlissa, joita meillä pidettiin.  

Meillä oli suuri perhe, äidin ja isän lisäksi meitä poikia oli kuusi. Vanhemmat kävivät ansiotyössä tukinuitossa Saijan joella, ratatöissä ja syksyisin metsätöissä. Muistan erään illan, kun vanhin veljeni Anselmi tuli ratatöistä kotiin. Hänellä oli olkapäät täysin auki vereslihalla, koska hän oli kantanut ratapöllejä olkapäillään. Äiti lääkitsi ja hoiti parhaan taitonsa mukaan, neuloi lammasnahkaiset villatyynyt olkapäille ja niin poika selvisi aamuksi työelämään. Kalervo suoritti vielä oppimääräänsä jatkokoulun ja rippikoulun osalta. Niilo kävi kansakoulua, mutta koulu jäi häneltä kesken, sillä Niilo kuoli 1937.

Minun osakseni nuorimpana jäivät aputyöt kodin piirissä, mummuni tarvitsi apua. Hain hänelle halot liiteristä ja olin muutenkin tukena tarvittaessa. Päätyömaani oli kuitenkin lehmien ajo kesäisin hakaan Roihuniemelle, matka noin kaksi kilometriä. Aamulla hakaan, illalla kotiin lypsettääväksi. Tämä tehtävä oli annettu nuorelle pojalle, jonka oli selvittävä monasti tilanteista, joissa oli 20 päinen lauma liikeellä. Siinä katsottiin, kuka oli kurko sakissa. Tämä kokemus jäi pysyvästi mieleen ja kasvatti paljon tulevan elämän töitä silmällä pitäen. Suosittelen tänä päivänäkin vastaavaa nuorten oppimääräksi elämälle."   

Kommentit

taidat olla sukuani kun minulla on sama kuva jossa on mummani Valkaman Tilda os Alapoti perhekuva.

Kiitos Meeri! On ollut kyllä mielenkiintoista aikamatkaa.

Olet kirjoittanut hienot muistelmat Esi-isien ja -äitien elämästä Karjalasta asti Kiitos sinulle Kirsti serkkuni.

Kiitos Seija. On mukava keräillä ja tutkia vanhoja kuvia, muistuu kaikenlaista mieleen.

Ompa ihania muistoja ja kuvia ! <3 <3

Kirsti.sydämellinen kiitos tuosta kuva-albumista.Jos sinulla on lisää kuvia,niin laita nähtäväksi.

Kiitos Meeri! Lisään kyllä tekstiä ja kaibelen lisää kuvia.

Jaa tämä sivu