Ei todellakaan ole mitään muuta kuin tämä hetki.

Oppimisen riemua

Lapsenlapseni Pihla on jo sitten niin iso tyttö, että hän aloittaa tänä syksynä pitkän koulu- ja opiskelutaipaleensa. Asian kunniaksi Pihla halusi tulla yökylään isoäidin luokse ja se kyllä sopi mainiosti. Isi pakkasi vaatteet, tyttö unikaverit ja kävin hakemassa Pihlan puolilta päivin ukin luota. Pakkaamisen lisäksi Pihla oli valmistautunut vierailuun huolellisesti. Kaksi päivää ennen kyläilyä hän oli tehnyt suunnitelman, mitä kaikkea isoäidin luona pitää ehtiä tekemään. Lisäksi syntyi hienoja teoksia meidän yhteiselostamme. 

Ulkoilu sisälsi omalta kohdaltani pientä sauvakävelyä ja istuskelua vielä toistaiseksi, kunnes polvi tästä antaantuu ja kestää isommat liikkumiset. Pihla taas ennätti vaikka mihinkä. Urheilua, kiipelyä, keinumista, saippuakuplia, pallon potkimista, kauppaleikkiä, tarkkuusheittoja ja hulavannetta. 

Hulavanne on ollut meille haaste. Puolitoista, kaksi kierrosta vielä menee ennenkuin maa kutsuu. Joka kerta. Jos alkaa melkein kaulasta asti pyörittämään, voi tulla kolme ja puoli kierrosta. Harjoittelukin on jäänyt kovin vähäiseksi, mutta siitä huolimatta Pihla luottavaisesti totesi ottaessaan hulavanteen esille, että kyllä hän osaa.

Pihla pyöräytti hulavanteen liikkeelle, yksi kierros, toinen kierros... Kierros toisensa perään. Tuijotimme molemmat toisiamme yhtä hämmästyneinä. Ainakin kolmekymmentä kierrosta, ennenkuin vanne tipahti. Kysyin, "missä sinä olet harjoitellut?" "En missään!" totesi riemastunut tyttö. Lantio oli löytänyt oikean liikkeen ja hulavanne pyöri sen kerran vauhdikkaasti. Seuraavat kerrat muistuttivatkin taas melkein niitä meidän harjoitteluja, vanne tipahti viidennen ja kuudennen kerran jälkeen. Mutta muistijälki oli syntynyt ja hulavanne melkein voitettu väline. 

Pihlan koulutielle toivon paljon uusia hienoja oppimiskokemuksia ja osaamisen riemua. Itse saatan kokeilla hulavannetta, kun kukaan ei ole näkemässä. Toivoa kun on.

Kesä 2019; Aina ei suju suunnitelmien mukaan

Moottoripyöräreissu päättyi kaatumiseen, vasemmasta kädestä kaksi luuta poikki ja vasen polvi tohjona. ( Kts. https://www.ratkaisematon.fi/441662984 ). Ei saa kävellä pitkiä matkoja kovalla maalla, eikä tee mielikään. Keppiä tai kainalosauvoja ei voi käden takia käyttää. Aurinko paistaa ja juhannus on tulossa. Mieliala vaihtelee alakulosta suuttumukseen Täytyy myöntää, että välillä olen vihainen kuin ampiainen. Sitten tuli muistutus olevaisuudesta.

Naapurissamme asuu Pena 85v. Pari-kolme vuotta sitten Penalla todettiin suusyöpä. Hänet leikattiin, leukaluusta otettiin osa pois ja aloitettiin rankat sytostaattikuurit. Suun limakalvot menivät rikki ja Penan olisi pitänyt suostua pilliruokintaan tai sitten letkulla. Kivuista huolimatta Pena söi normaalisti keittonsa lusikalla. Hoitojen jälkeen todettiin, että syöpäkasvaimet oli saatu poistettua ja taistelu voitettua niiltä osin. Jatko kontrolleissa ei ole todettu syövän uusiutuneen, Pena oli terve mies.

Viime joulukuussa pitkään jatkuneen flunssan seurauksena Pena sai keuhkokuumeen ja yleisverenmyrkytyksen ja romahti eteisen lattialle. Hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan. Kun kävimme häntä tammikuussa katsomassa, tilanne ei näyttänyt hyvältä. Pieni hauras mies makasi sängyssä, eikä jaksanut pitkään jutella. Pelkäsinkin jo, ettemme enää ehkä tapaisi. Sairaalassa olikin todettu tilanteen olevan erittäin huonon, Penalta oli kysytty, haluaako hän tarvittaessa elvytyksen vai haluaako jo luovuttaa. Pena valitsi elämän. 

Eilen keskiviikkona 19.6. kaarsi auto naapurin pihaan. Pena oli tullut kotiin! Hetken kuluttua soi ovikello ja sieltä saapui mies antamaan tilannekatsauksen. Kävely oli vähän huonoa seitsemän kuukautta jatkuneen sairaalassa olon jälkeen, muuten mies on entisellään, mukavat jutut ja pilke silmäkulmassa. Mahtavaa! Hän oli ehtinyt jo käydä omalla autollaan lähimarketissa ostoksilla. Tässä jos missä on opetusta siitä, että periksi ei kannata antaa. Omaa tilannettaan enemmän Penalla oli huoli siitä, että miksi minulla on kipsi kädessä.  

Minulla ei siis todellakaan ole mitään hätää, luut paranevat, viikko, kaksi tai kuusi ei ihmisen elämässä ole kuin ohikiitävä hetki. Jos ei saa kävellä kovalla maalla, auttaa varmasti kun käy ostamassa ilmatyynykengät tai vastaavat joustavat kulkimet. Jos ei pysty kirjoittamaan kahdella kädellä, täytyy kirjoittaa yhdellä. Jos ei pysty lähtemään mihinkään viettämään juhannusta, takapihalla on pehmeä nurmikko ja grilli. Mitä muuta ihminen juhannuksena tarvitsee hyvän seuran lisäksi? Kiitos Pena, että tulit kotiin.

Surukseni minun pitää kertoa, että Pena kuoli 10.2.2023. Paha kaatuminen sairaalan portailla oli liikaa, siitä traumasta Pena ei enää selvinnyt. Lepää rauhassa Pena ja kiitos!

Oppia ikä kaikki

Kuuntelemalla ja oikeasti keskittymällä voi lapsilta oppia kaikenlaista hyödyllistä. Pelaamme Pihlan kanssa tietokoneella erilaisia viljely- ja kasvatuspelejä. Eli voidaan kasvattaa ja myydä viljaa tai hedelmiä tai tarhata eläimiä, asua saarella jne.

Löysimme uuden pelin, jossa piti raivata metsää, kerätä rahaa ja istuttaa kasveja. Pihla pelasi ja minä katselin. En voinut olla huomauttamatta, että katso nyt, tuosta saa rahaa ja noita pitäisi istuttaa. Pihla kuitenkin nyhräsi jotakin näytön edessä. Istuin hiljaa ja katselin, mitä hän touhuaa.

Onneksi osasin pitää suuni kiinni, sillä Pihla ihaili pientä kissaa joka seurasi pelihahmoa ja yritti, että sillä olisi kaikki hyvin. Eli lapset näkevät peleissä kaikkia pieniä yksityiskohtia, jota me aikuiset emme kilpailun keskellä huomaa. Pihla saa pelata juuri niinkuin haluaa, kilpailumaailmaan hän ehtii kyllä vielä.

Särkänniemeen kerran kesässä

Olen odottanut, että lapsenlapseni Pihla kasvaa sen verran, että pääsee Särkänniemen yli 120cm laitteisiin. Aikanaan kävin kummityttöni Heidin kanssa katsomassa kaikki Taru sormusten herrasta elokuvat elokuvateatterissa. Nyt viisi vuotiaana Pihla viimein ylitti maagisen rajan ja lähdimme viettämään päivää Särkänniemessä.

Pihla tutki tarkasti kaikki vehkeet, ennenkuin teki päätöksen, mennäänkö vai jätetäänkö väliin. Jos vähänkään arvelutti, jätimme tällä kertaa väliin. Viikinkilaivat, sekä aikuisten että lasten laite tuli testattua ja hyväksi todettua. Vauhtimato oli myös yksi suosikkejamme.

Muistin, että joskus nuorena aikuisena olin ollut äitini kanssa Särkänniemessä ja päätimme, että käymme ainakin yhdessä laitteessa. Vauhtimato näytti meistä vaarattomalta ja valitsimme sen. Joka on käynyt siinä, tietää että myös vauhtimadossa kuljetaan ilmassa ja siinä on mukavasti ala- ja ylämäkiä. Vilkaisimme äitini kanssa toisiamme ja ilman sanoja tiesimme, että kokeilut loppuvat siihen.

Pihla meni innostuneesti jonottamaan Tukkijokeen, mutta päätti luopua siitä, kun kuuli, että pudotus ja kastuminen kuuluvat hintaan. Vietimme Särkänniemessä yli viisi tuntia ja siinä ajassa ehti kokeilla mekoisen monta laitetta. Aika ajoin kuuluva ääni kaikui huvipuiston alueella: "Tu tänne isoäiti, tää on hyvä vehje. Tuu ny". Ja minähän menin.

Aito kohtaaminen

Aidossa kohtaamisessa kaksi tai useampi ihminen tapaavat, ei vain nähdäkseen toisensa, vaan elääkseen ja kokeakseen toisensa. Kohtaamisessa ihmiset ovat yhtä aikaa samassa ajassa ja tilassa kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen, pursuen spontaaniutta ja ollen ainakin osittain tietoisia toistensa aikomuksista. Vain ihmiset, jotka kohtaavat, voivat muodostaa aidon ryhmän ja panna alulle todellisen inhimillisen yhteiskunnan.

Rakkaus

Elämä on lyhyt ja vuodet katoavat nopeasti. Ihmiset tavoittelevat niin monenlaisia asioita. Mutta kun Kuolema tulee ja kopauttaa olkapäälle, huomaamme olleemme onnellisia vain silloin kun rakastimme. Elämän suurin tragedia ei siis ole se, että ihmiset kuolevat, vaan se, että he lakkaavat rakastamasta.

Joten jotta emme sairastuisi ja kuolisi, siksi meidän täytyy rakastaa. Lisäksi työ antaa ihmiselle mielen yhteiskunnassa, mutta rakkaus antaa ihmiselle mielen ihmiskunnassa.

"Olisinpa antanut itseni olla onnellinen"

Tässä olen lainannut osia Bronnie Waren tekstistä, koska en olisi osannut asiaa itse paremmin ilmaista.

"Elämä ei miettimällä kummene, sitä on elettävä. Hakattava välillä päätä seinään niin, että veri tirskuu, mutta oltava uskollinen itselleen. Mitään ei saa, jos jää odottamaan ihmettä. Se lienee selvää, että harva meistä saavuttaa koskaan kaikkia unelmiaan, mutta haittaako se, jos yrittää?

Viime kädessä kukaan muu ei voi tehdä elämästämme onnellista ja tyydyttävää, kuin me itse. Kukaan muu ei myöskään kanna vastuuta valinnoistamme. Moni kuoleva katuukin onnellisuuden kieltämistä itseltään. Useat potilaat havahtuvat vasta kuoleman edessä ymmärtämään sen, että onnellisuus on valinta.

Pelko muutoksesta pitää ihmiset vanhoissa tavoissa ja kaavoissa, vaikka he tietäisivätkin, mitä oikeasti haluavat. On helpompi olla tutussa ja epätyydyttävässä, kuin ottaa riski ja hyppy tuntemattomaan. Elämässämme tapahtuu harvoin muutosta ilman pakkoa. Elämä ei ole kenraaliharjoitus!"

-Bronnie Ware

Surun hetkiä

Elämän rajallisuus saa ihmisen ymmärtämään elämän lainalaisuudet. Elämä on.

Elämä on aina kaunis. Se ei vain aina näytä siltä. Silloin tarvitaan useimmiten silmienpesuvettä, joka on kyynelistä tehty. -Marleena Ansio

Ystäväni Liisa

Sunnuntaina 11.11.2018 tuli suru-uutinen, pitkäaikainen ystäväni, edesmenneen veljeni ex-vaimo on kuollut yllättäen. Hänellä oli kyllä pitkäaikainen sairaus, mutta sen ei ensisijaisesti pitänyt johtaa kuolemaan. Kuitenkin Liisa oli nukkunut pois aamuyöstä toistaiseksi tuntemattomasta syystä. Ruumiinavauksen jälkeen tiedämme, oliko kyseessä sydän, joka ei enää jaksanut vai joku muu.

Mutta suru on käsinkosketeltava, en vieläkään oikein tajua, että Liisaa ei enää ole. Enää en voi soittaa ja kertoa kuulumisia, emme voi lähteä ajelemaan ja viettämään yhteistä viikonloppua tai kutsua heitä meille.

Meidän ystävyytemme kesti yli 40 vuotta. Ystävyys alkoi yhteisestä opiskelupaikasta. Meillä oli pieni kisa siitä, kumpi pärjäsi paremmin, mutta lopputyön teimme jo yhdessä. Lopputyömme käsitteli aihetta, jossa tutkimme minkä verran lastenkotinuoret käyttivät nuorisotoimen tarjoamia harrastuksia, vertailuna iso ja pieni paikkakunta.

Minun kauttani Liisa ja veljeni kohtasivat ja seurustelun jälkeen avioituivat. Eli vuosikymmeniin on mahtunut paljon elämää, iloja ja suruja. Nyt suru on kuitenkin suurin, sillä enää ei yhteisiä muistoja synny.

Lähdit niin hiljaa, että aamu vain kuuli. Sylissään matkalle sinut kantoi tuuli. Mutt’ sydämiimme läpi elämän jätit muistosi lämpimän. – Aki Sirkesalo

Kiitos Liisa ystävyydestäsi!

Jaa tämä sivu